copyleft 2012–2020Natsikiihkoilijan hurja elämä
Ranskalainen bestseller esittelee Eduard Limonovin tien Venäjän bolševikkipuolueen johtajaksi.
Eduard Limonov pitää itseään Venäjän kansan valittuna intellektuellina, todellisena oppositiovoimana niin Vladimir Putinille kuin demokratiaa janoaville mielenosoittajillekin.
«Ei vallankumouksia näin tehdä», hän totesi Bolotnajan mielenosoituksista ja onnistui herättämään taas kerran raivoa melkein kaikissa. Limonovin tehtävä on järkyttää. Hänessä henkilöityy kärsimätön venäläinen ennakoimattomuus, elämän mittainen teinikapina.
Limonov tunnetaan Suomessa ja muualla natsbolien eli kansallisbolševistisen puolueen perustajana ja keulahahmona. Näistä Stalinia, Hitleriä ja vankileirejä ihailevista ääriradikaaleista olisi tärkeää keskustella enemmän. He ovat olleet osa uuden Venäjän sekavaa poliittista kenttää jo kaksikymmentä vuotta.
Riippumatta siitä, mitä mieltä natsboleista on, olisi ehkä hyvä suomentaa näiden radikaalien kirjoittamaa runoutta ja proosaa — Limonovia ja tämän oppilasta Zahar Prilepiniä. Semminkin kun monet venäläiset pitävät Prilepiniä Venäjän parhaana nykyprosaistina.
Ranskalaisen Emmanuel Carrèren kirjoittama, Limonovista kertova dokumenttiromaani on kansainvälinen bestseller. Se kertoo venäläisestä, omalla tavallaan menestyneestä kirjailijasta, erikoisuuden tavoittelijasta, natsikiihkoilijasta ja huligaanista. Ranskassa Limonov-myytti on Carrèren kirjan ansiosta nyt kovassa huudossa.
Suomennoksen kannessa on käsikranaatti ja sitruuna. Ne viittaavat Eduard Savenkon taiteilijanimeen Limonov, jonka taustalta löytyvät sekä sanat limonka (käsikranaatti) että limon (sitruuna).
Teoksen sankarin räjähdyksiä täynnä oleva elämä ja sietokyvyn rajoja koettelevat teokset on Carrèren romaanissa pakattu kokonaisuudeksi, jossa sitruunakranaatista tahtoo tulla kirpeä suutari. Mutta siksi siitä kai onkin tullut eurohitti.
Kaikki tässä kirjassa on vähän vinossa. Kiinnostavinta romaanin aineistoa on Limonovin hurja elämäkerta. Tältä osin Carrère kuitenkin toistaa Limonovin omaa tuotantoa, kuten lännessä ilmestyneitä romaaneja Eto ja, Editška (Se olen minä, Editška, 1979), Dnevnik neudatšnika (Luuserin päiväkirja, 1982) ja Podrostok Savenko (Keskenkasvuinen Savenko, 1983).
Näistä ja muista lähteinä käyttämistään Limonovin omaelämäkerrallisista tai autofiktiivisistä teoksista Carrère on mukaillut uuden kokonaisuuden. Tuloksena on Limonov-myyttiä pönkittävä dokumenttiromaani, jota ryydittävät turhanoloiset poikkeamat tekijän omaan elämään ja mietteisiin.
Romaanin loppupuoli on kiinnostavaa ja hyödyllistä ryöpytystä Venäjän viimeaikaisesta historiasta, mutta tällöin päähenkilö Limonov jää tapahtumien näyttämöllä taka-alalle. Limonovin itse rakentamassa, äärimmäisyyksiä etsivässä ja tasapaksuutta kuollakseen pelkäävässä persoonassa on kuitenkin teoksen kipinä ja myös syy sen menestykseen.
Carrèren romaani on epäilemättä asiallisesti käännetty ranskasta, mutta tällaisen tekstin kääntäminen edellyttäisi myös venäjän taitoa. Venäjän translitterointi eli siirtokirjoitus on kirjassa kauttaaltaan pielessä ja epäjohdonmukaista: pitäisi kirjoittaa Harkov, ei Kharkov; pobeda, ei pobieda; negodjai, ei njegodja...
Muitakin virheitä riittää: Venedikt Jerofejevin Moskova-Petuški oli tekijänsä määritelmän mukaan runoelma eikä runo, mikä kytkee sen Gogolin Kuolleisiin sieluihin.
Miksi sitten Limonovin teosten nimet esitellään ranskaksi? Ne ovat ilmestyneet Pariisissa tai New Yorkissa venäjäksi ja vasta sitten käännöksinä. Toki Carrère on lukenut ne ranskaksi, mutta sen ei pitäisi vaikuttaa suomennokseen.
Tämä teos on suunnattu ranskalaiselle lukijalle. Mutta mihin tarvitaan sympaattisen ranskalaisintellektuellin tarinaa Limonovista suomeksi? Jos runoilija ja prosaisti Limonovin hurja persoona ja homoseksuaaliseksi simuloitu väkivaltainen elämä kiinnostavat, olisi syytä kääntää hänen omia tekstejään. Ne ovat taatusti hurjempaa tavaraa.
Toistaiseksi Limonovilta ei ole suomennettu kuin otteita. Jos tämä on avaus Limonovin suomentamiselle, se oikeuttaa myös Carrèren romaanisuomennoksen olemassaolon.
«Helsingin Sanomat», 04.07.2013
