copyleft 2012–2020Emmanuel Carrère: Limonov
«Kerroin hänelle, että haluaisin tehdä hänestä pitkän artikkelin, ja hän suostui mukisematta siihen, että viettäisin hänen kanssaan kaksi viikkoa, – «paitsi», hän lisäsi, «jos minut pannaan vankilaan»». (s. 17-18)
Näin alkaa ranskalaiskirjailija Emmanuel Carrèren puolifiktiivinen elämäkerta yhdestä nyky-Venäjän mielenkiintoisimmasta ja ristiriitaisimmasta ihmisestä, Eduard Limonovista. Ytimekkäästi nimetty dokumenttiromaani Limonov (Like 2013, suom. Kristina Haataja) sukeltaa kirjailijana ja oppositiojohtajana tunnetun henkilön elämänvaiheisiin.
Eduard syntyi Neuvostoliitossa Ukrainan alueella vuonna 1943. Hän viettää ensin pikkurikollisen ja neuvostoliittolaista undergroundrunoilijan elämää, kunnes emigroituu länteen. New Yorkissa mies päätyy pummiksi ja lopulta miljonäärin hovimestariksi. Yhdysvalloista Eduard muuttaa Ranskaan, jossa hänen kirjailijan uransa lähtee lentoon. Hurjan elämänsä aikana mies nähdään vielä muun muassa serbien puolella Bosnian sodassa, venäläisellä työleirillä sekä kansallisbolševistisen puolueen perustajana ja johtohahmona.
Huh, etten sanoisi?
Vaiherikkaan elämänsä aikana Eduard joutuu useamman kerran kokemaan sen, että ystävät kääntävät selkänsä hänen tempaustensa tai mielipiteidensä takia. Se ei miestä pahemmin haittaa, sillä hänellä on vahva oma visio siitä, mitä pitää tehdä ja mitä hänestä pitäisi tulla. Hänen kunnianhimonsa on tyydyttymätön.
«Hän ei ylipäätään pitänyt siitä, että muita kuin häntä itseään palvottiin. Hän oli sitä mieltä, että se ihailu jota muut saivat osakseen oli häneltä pois». (s. 92)
Carrèren romaani on hemmetin vetävä. Kun on lukenut kymmenen ensimmäistä sivua, kirjaa ei juuri tule laskettua kädestä ennen viimeisiä lauseita. Limonov on helppo nähdä narsistisena ja egoistisena ihmisenä, mutta kuten kirjailijakin useaan otteeseen romaanissa toteaa, asia ei ole niin yksinkertainen.
Carrèren oma ääni on teoksessa vahvasti esillä. Hän peilaa Limonovin elämää ja tekemisiä omaan henkilöhistoriaansa, tietyllä tavalla ankkuroi venäläisen huimapään menoa ja meininkiä omaan elämäänsä. Välillä se hieman kyllästytti, sillä olisin halunnut lukea enemmän Eduardista, mutta toisaalta Limonovin hahmo saattaa tuntua niin äärimmäiseltä, että hänen esittelemisensä vaatii «neutraalin ihmiskohtalon» kaiken hurjastelun vastapainoksi.
Kirjailija näyttää Limonovin kiintoisassa ristivalotuksessa. Hän ei moralisoi, puolustele tai syytä päähenkilöä, korkeintaan ihmettelee. Kertoja tarkastelee Limonovin tekemisiä kriittisesti sekä pohtii miehen tekoja ja motiiveja terveellisestä, välillä jopa varovaisesta näkövinkkelistä. Ymmärrän hyvin miksi, sillä Limonov ei ole kovin suoraviivainen tai yksinkertainen hahmo. Hänestä on suorastaan vaikea saada otetta.
Vaikka teos keskittyy ennen kaikkea Limonovin hahmoon ja elämään, kirjassa on paljon myös Venäjän ja Euroopan historiaa. Kirja tuo sujuvasti esille ja selittää auki vaikeampia termejä ja historian kiemuroita. Vaikka Venäjän historia ei olisi kovin tuttua kaikkine yksityiskohtineen, kärryiltä ei putoa. Selittelevät kohdat ovat upotettu tekstin sekaan niin, etteivät ne toisaalta asioista tietäviä juuri häiritse.
Kääntäjä Jukka Mallinen tuo kirjasta kirjoittamassaan artikkelissa esille asioita, jotka esimerkiksi minulta venäjää osaamattomana menivät läpi sormien. Tällaisia olivat muun muassa kirjaan jäänyt ranskalainen litterointi sekä muut pienet virheet esim. nimissä. Itse en näitä tämän enempää ruodi tässä blogissa, sillä en yksinkertaisesti tiedä näistä asioista. Siinä mielessä Limonov on varmaan ollut haasteellinen teksti, sillä kääntäjän täytyy tuntea sekä Ranskan että Venäjän kulttuuri ja kieli koukeroineen päästäkseen parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Kirja on täynnä pieniä mielenkiintoisia anekdootteja ja yllättävää huumoria. Nauroin useamman kerran kirjaa lukiessa ja vähintäänkin joka toinen sivu sai nostettua hymyn huulilleni, (huom. huvitun kirjoista äärimmäisen harvoin).
«Trotskin suosimien ravintoloiden tarjoilijat vihasivat häntä, koska hän piti juomarahan jättämistä arvokkuudelleen loukkaavana. Vuonna 1917 hän osti osamaksulla huonekaluja 200 dollarin edestä ja hävisi näkymättömiin jättämättä osoitetta, ja kun luottoyhtiö pääsi hänen jäljilleen, hän johti maailman suurinta armeijaa». (s. 119)
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta sekä niille, jotka kaipaavat ajatuksia ravistelevaa elämäkertakirjallisuutta. Vaikka Limonovin henkilöhahmosta voi herkästi provosoitua, itse suhtauduin kirjan tapahtumiin ja päähenkilön mietteisiin lähinnä (epä)terveellä (?) uteliaisuudella.
Limonov on suorastaan hengästyttävä lukukokemus! Minulla ei ole mitään motkotettavaa tämän teoksen suhteen. Ensinnäkin epäilen vahvasti, ettei Limonovista noin vain kirjoiteta parempaa ja täyteläisempää teosta, (vaikka kyseessä on puolifiktiivinen elämäkerta, niin tämän lähemmäs Limonovia on tuskin kovinkaan helppo päästä) ja toiseksi, eikö Limonovin teoksia olisi jo korkea aika saada suomeksi?
Voisin lopuksi vielä suositella tuota mainitsemaani Jukka Mallisen hienoa ja asiantuntevaa tekstiä samaisesta teoksesta. Yhdyn Mallisen sanoihin siitä, että Limonov on «ajankohtainen ja sähköistävä lisä Venäjä-kirjallisuuteemme» (Kansan Uutiset 7.4.2013).
«Café pour les idiots», 20.04.2013
